Hyvä ruoka on epämääräistä ja jäykkää?

Minä rakastan hyvää ruokaa. Valitettavasti se aikuisen maun mukaan hyvä ruoka ei aina vastaa kahdeksanvuotiaan käsitystä samasta asiasta. Kun testailen innolla uusia reseptejä, on uusi maku lapsen miestä "epämääräistä". Kun tarjolla on lihatiskin herkullisinta lihaa, on se lapsen mielestä "jäykkää". Näistä samoista asioista olemme vääntäneet kättä vuosikaupalla.
Toissapäivänä, jälleen yhden pitkällisen keskustelun jälkeen (...älä makaa ruokapöydässä, kaikkea on maistettava, miten käyttäydytään ruokailun aikana...), kulminoitui koko kahdeksanvuotiaan lapsen epätoivo seuraavaan lauseeseen:
- Äiti, mä ihan oikeesti yritän tottua näihin sun ruokiin...

Hysteeristä naurukohtausta pidätellessä en voinut muuta kuin miettiä, että kahdeksassa vuodessa ei ole vielä totuttu?!? Mahtaa meillä olla melkoiset kokkaukset. Jännityksellä odotamme tottuuko poika teini-ikään mennessä...

Toinen kysymys mitä olen miettinyt on se, milloin on vanhempana ylittänyt rajan, jossa hämärtyy lasten ja koirien asema omassa elämässä?

Samaisen ruokaepisodin iltana vaihdoin pikkumiehelle vaippoja. Pikkukaverilla oli kova meno päällä, sätki jalkojaan ja huitoi käsiään. Teki kaikkensa jotta vaipanvaihto olisi ollut hankalampaa.

Silloin jostain aivojeni syvimmistä sopukoista se tuli - painokkaalla äänellä sanottu "Paikalla" suoraan lapsen silmiin tuijottaen. Samalla sävyllä, samalla äänenpainolla kuin kurittomalle koiralle.
Ari repesi makuuhuoneen puolella hillittömään nauruun. Lapset ja koirat kasvatetaan kuulemma samalla tavalla.

Hmmm - pitäisikö niitä muka kasvattaa eri tavalla???