Hiljaisuuden jälkeen

Pitkäksi venähtäneen bloggaustauon jälkeen teen hiljalleen paluuta bloggailun pariin. Olen miettinyt palaanko ylipäätään tähän osoitteeseen, vai aloitanko uudet kujeet toisessa osoitteessa ihan anonyymina. Täällä sitä ollaan, ainakin toistaiseksi. Siitä yksinkertaisesta ja täysin turhamaisesta syystä, etten keksinyt tarpeeksi iskevää nimeä uudelle blogille (jep, olen blondi ja ylpeä siitä...ihan kuin tämä vanhakaan mikään ihmeellinen olisi...).

Sisältö tässä blogissa kuitenkin tulee muuttumaan. Toki sisustuksen parissa mennään edelleen, mutta täytyy tunnustaa ettei sillä rintamalla tässä työn ohessa kovin ihmeitä tapahdu, joten jutut jäävät varsin harvaksi jos vanha linja pitää. Yksi kiinnostuksen kohde sisustuksen ohessa ovat vaatteet (niin naisten, lasten ja ehkä jopa vähän miestenkin...), ja niistä voisin bloggailla enemmänkin - varsinkin kun jokainen aamu alkaa lauseella "mulla ei ole mitään sopivia vaatteita...". Mikään muotiblogi tästä ei tule, ehei - mä en edes taida tietää "mikä (J. Karjalaisen biisiä lainaten) mahtaa ollaa in"?  Mutta vaatteet (okei, ja terveys, kauneus, hyvinvointi noin niinkun laajemmallakin kaarella) kiinnostaa, ja näitä teemoja käsitteleviä blogeja seuraan itsekin suurella mielenkiinnolla. Ehkäpä siis kannan omankin korteni kekoon? Luvassa on myös sellaista yleistä turinointia reippaasti yli kolmikymppisen perheenäidin elämästä, lupaileehan sitä jo blogin nimikin.

Takaisin sisustukseen. Meneillään oleva musta kausi jatkuu. Jouluksi hankin Marimekon Tantsu-kankaan ja nyt noin viikko sitten sain siitä jopa ommeltua liinan pöytään. Kenties tätä voisi käyttää sitten ensi jouluna...?  Muutenkin graafiset muodot ovat vallanneet tilaa hempeältä maalaisromantiikalta. Mielenkiinnolla seuraan mahtaako romantiikka nostaa päätään kevään koittaessa (siis sisustuksessa, toim.huom.)? 

Ja lopuksi otetaan ratkaiseva askel kohti vaatepostauksia. Kuvaillaanpa kenkiä. Alelöytöjä Ziosta.

Tuntuupa muuten varsin hölmöltä touhulta! Kait tähän tottuu - tai sitten saattaa sekin aihepiiri jäädä kovin naftiksi :)

Back in business

Kaksi viikkoa töitä takana kahden vuoden kotonaolon jälkeen. Töihinpaluu sujui oikeastaan aika helposti. Mulla on varmaan päällä sellainen ekaluokkaisen "koulussa on kivaa" -euforia: kivaa olla töissä, kivaa miettiä työjuttuja, kivaa lähteä aamulla työvaatteissa töihin, kivaa nähdä työkavereita - kivaa sitä ja kivaa tätä. Ehkä kivaa niin kauan kunnes syksy painaa todenteolla päälle? Työmielessä luvassa on erittäin haastava ja kiireinen syksy. Kivaa? En tiedä.
Ainoa "ei kiva" -juttu on jättää juniori aamuisin hoitopaikkaan, jonne se jää edelleen itkemään äidin (tai iskän) lähdettyä töihin. Toisaalta jälleennäkeminen iltapäivällä on sitäkin riemuisampi. Ehkä eronkyyneliinkin tottuu joskus - niin äiti kuin poikakin.

Tänään töistä kotiuduttuani pistin merkille, että erilaiset työ-aiheiset asiat ovat kummasti hiipineet kotiimme. Makuuhuone on täynnä erilaisia työvaatteita, joita aamukiireessä mallailen päälle. Vaikka omasta mielestäni hankin niitä kesän mittaan ihan riittävästi, niin karu totuus on etteivät ne riitä alkuunkaan. Ensi viikoksi pitäisi jostain taikoa jakku/housupuku ja asiakastilaisuutta varten golfkentälle sopivat vermeet (...enkä mä edes pelaa golfia, miettikääpä sitä) ja syksyn mittaan tarvitsee yhtä jos toista. Mun työvaatekaappi on niin "soooo last season", mitä businesspukeutumiseen tulee...

Toinen asia mitä meillä lojuu tätä nykyä pöydillä, on erilaiset työkännykät, työavaimet, (työ)henkilökortit, työkalenterit... Mieheni pitää omansa kiitettävästi järjestyksessä, mutta jostain syystä mulla on näköjään jokin pakottava tarve levittää niitä ympäri kämppää.

Lisäksi löytyy (työ)läppärisalkkuja, työlaukkuja... Molemmat vetelevät viimeisiään, läppärilaukusta hajoaa vetoketju ja työlaukku vaan on muuten liian pieni kaikille papereille. Hankintalistalle siis nekin. Mutta oikeastaan - sekin on kivaa, eikös?

Kivaa viikonloppua!

Pionihuumaa ja orastava vaateongelma

Pioni siellä, pioni täällä. Sisällä ja ulkona, maljakossa ja kukkapenkissä. Nyt on se aika vuodesta, joka saa kaltaiseni pionihullun sekaisin. Hurmaava tuoksu ja kuvankauniit kukat. Ei voi kun vain ihastella. Ja nuuhkia. Ja toivoa että niiden kukinta kestäisi mahdollisimman kauan.

Mitä muuta täällä on tehty kuin nuuhkittu pioneja? Pihalla on 24/7 -työleiri, kun epätoivon vimmalla raivaan metsiköstä jonkinlaista oleskelupihaa. Säännöllisin väliajoin iskee epätoivo ("tästä mitään tule..."), joka vaivihkaa vaihtuu hetkittäiseksi uskoksi touhuun ("ehkä sittenkin joskus..."). Ja sitten tulee maaninen *bling*, uusi jär-jet-tö-män hie-no kuningasajatus: suunnitelmat uusiksi ja uutta kuoppaa kaivamaan vanhan jäädessä puolitiehen.

Myönnetään. Tiukka suunnitelmallisuus auttaisi ja nopeuttaisi hommaa huomattavasti. Asiaa ei missään nimessä auta kärsimätön luonteenlaatuni, kaikki pitäisi saada valmiina mielummin jo eilen -oireyhtymä, piirre, joka ei oikein sovi puutarhanhoitoon. Mikähän lannoiteseos kasvattaisi puutarhurin kärsivällisyyttä ja järjestelmällisyyttä kera henkisen kasvun?

Ja vaikka kesää on vielä edessä, niin minulla katse kääntyy vähitellen jo elokuuhun. Postiluukusta tupsahtanut päätös juniorin päivähoitopaikasta herätti viimeistään siihen todellisuuteen, että elokuun alusta arki muuttuu töihinpaluun koittaessa hyvin radikaalisti.
Ja mitä miettii blondi? Ehei, ei sitä miten pienokainen selviää päivähoidon julmassa maailmassa tai miten esikoinen herää kouluaamuina ja ehtii taksiin. Nou nou. Kyllä ne selviää, ovat reippaita poikia molemmat.

Tämän blondin suurin huoli asiassa on näinkin syvällinen: apua, mulla ei ole mitään työvaatteita... Jep, tätä suurta dilemmaa olen pohtinut kerran jos toisenkin kukkapenkkejä kuopsuttaessani. Bisnespukeutuminen on vaatekaapissani enää haalea muisto, ja tilalle on tullut pihatöissä rähjääntyneitä farkkuja ja hiekkalaatikolla kulahtaneita paitoja... Tarttis selvästi tehrä jotain! Luulen, että tämä asia ei ole vielä loppuunkäsitelty bloginkaan puolella...

Mission impossible: villasukkien valmistus

Mikä on vaatekappale, jota ilman en tulisi toimeen? Vastaus on helppo: villasukat. Ne ovat jalassani aina, oli kesä tai talvi, yö tai päivä. Ne ovat jalassani kotona ja aivan varmasti ne ovat mukanani reissussa.

Erään kerran unohdin ne kotiin. Olin koirareissulla Latviassa, jossa oli satanut vettä niskaan kuin saavista koko päivän. Illalla tulimme hotelliin rättiväsyneinä, autonratissa istutun yön ja näyttelyssä vietetyn päivän jäljiltä. Koko päivän satoi niin paljon, että piilolinssit lähtivät silmistä ja ripsistä valui solkenaan vettä niin ettei eteensä nähnyt. Olin aivan läpimärkä ja mielettömän väsynyt. Matkalla hotelliin hahmottelin ajatusta ihanasta lämpimästä suihkusta ja villasukista, jonka jälkeen sukeltaisin lämpimien lakanoiden väliin ja kuorsaisin aamuun asti. Mutta toisin kävi. Suihkusta ei tullut lämmintä vettä, lakanatkin olivat kosteat, huone jääkylmä ja villasukkani olivat unohtuneet kotiin. Uskokaa tai älkää, mutta se oli elämäni pisin yö.

Minulla on laatikollinen villasukkia, ja tässä päivänä muutamana menin penkomaan taas paria jalkojeni lämmikkeeksi. Lempivillasukkiani ei jostain syystä löytynyt, mutta käteen osui kuvassa oleva pari. Pari, jonka eteen vuodatin Tietävälän koulun 5. luokalla verta, hikeä ja kyyneliä - pääasiassa niitä kyyneliä.

En tiedä mikä kirjoittamaton sääntö on, että jokaisen tytön kuuluu elämänsä aikana kutoa villasukat. Näitä sitten jouduin minäkin väsäämään koulun käsityötunnilla. Jumatsukka - villasukkien kutominen ei todellakaan ollut meikäläisen hommaa! Koko syksyn niitä väänsin itku kurkussa, kotona ja koulussa. Aikaiseksi sain ehkä vajaan kymmenen senttiä epätasaista neuloksenomaista räpellystä, jonka äitini lopulta purki alkutekijöihinsä - ja kutoi sitten sukat loppuun, jotta sain käsityöstä numeron. En vieläkään tiedä eikö opettajani todellakaan huomannut, että ensimmäisen kymmensenttisen jälkeen neuloksessa "käsiala" muuttui radikaalisti vai eikö hän vain halunnut huomata sitä katseltuaan syksyn jatkunutta itkua ja hammastenkiristystä asian tiimoilta. Armollisesti seiskan taisin käsitöistä saada.

Sen jälkeen en ole villasukkia kutonut. Enkä kudo. Ja tämän voin ihan hyvällä syyllä vannoa, sillä sellaista päivää ei tule, että minä sukkia kutoisin. Mutta jokaikinen kerta kun nämä sukat kaivan laatikostani esille, ne tuovat mieleen muistot Tietävälän koulun käsityötunneilta. Kovin usein en näitä aarteitani jalkaan laita, sillä pelkään niiden kuluvan.Vuosien saatossa sukat ovat kulahtaneet kuosistaan, ne roikkuvat niin löysinä etteivät meinaa jalassa pysyä, niiden pinta on nukkaantunut ja nuhjaantunut. Sukat kuitenkin lämmittävät jaloissa mukavasti ja nyt, noin 25 vuoden jälkeen niiden tekemisestä, lämmittää mieltä myös muisto niiden tuskaisesta alkutaipaleesta.

P.S. Meidän piti neuloa sukkiin jokin kuvio. Olisin halunnut tehdä yksiväriset, mutta opettaja pakotti minut neulomaan jotain väriä ja kuviota. Mietin yhä edelleen, että kaikista mahdollisista väreistä ja kuvioista... miksi ihmeessä minä olen tehnyt punaiset ruudut keskelle sukkaa?

Tiistaina vietimme Arin kanssa shoppailupäivän. Piipahdimme Jumbossa ja Ikeassa sillä aikaa kun automme oli huollossa. Kaikkea ihania kevätjuttuja kaupat pullollaan... Emil sai tuliaisina kuvassa näkyvän Name It:in "mopopuvun" ja itse löysin Zarasta kolme neuletta.

Oma kevätgarderoopi kaipaisi kipeästi täydennystä. Viime keväänä olin tukevasti raskaana joten uusia hankintoja olivat vain äitiysvaatteet. Nyt sitten olen epätoivon vimmalla koettanut kaivaa kaapista jotain päällepantavaa... Ei löydy ei, ainakaan sellaista mikä mahtuisi. Ari muistuttaa, etteivät raskauskilot ole syy hankkia uutta vaatevarastoa, vaan pitäisi kuulemma lenkkeillä kilot pois ja mahduttaa itsensä vanhoihin vaatteisiin. Höh, miksi miesten ajatusmaailma on noin yltiörealistinen???

Tikkitakin kahinaa ja kumisaappaita

Sadetta odotellessa...

Hip hurraa, tänään posteljooni toi hartaasti odottamamme paketin. Olemme jo muutaman vuoden ajan tilanneet kaikki"brittihenkiset" vaatteet (öljykangastakit, saappaat, tikkitakit jne.) suoraan Englannista. Osittain siksi, että Barbour tekee maailman parhaat öljykangastakit ja toisekseen sen takia, että ne ovat siellä mielettömän paljon halvempia. Yhden Suomesta ostetun Barbour-takin hinnalla saa briteistä laatikollisen samaa tavaraa.

Tämän päivän kuormassa tuli Hunterin saappaita, läjä Barbourin tikkitakkeja, tikkiliivi (... loistava koiranäyttelyyn), Arille musta trenssi, kengät ja rakastamansa "pappalätsä"... murto-osalla Suomen hinnoista.
Ja mikä parhainta - öljykangastakit, saappaat ja muut brittivermeet sopivat erinomaisesti myös Suomen keleihin. Sadetta, sumua, loskaa ja mutaa riittää ainakin Kanteleen leveysasteilla ihan riittämiin. Kun varustus on kunnollinen, ei kehno kelikään haittaa reipasta ulkoilmaelämää. Tyylistäkään ei tarvitse tinkiä, sikäli jos sattuu olemaan tälläinen hieman konservatismiin taipuvainen pukeutuja :)

Mikäli blogin lukijoissa on kaltaisiamme brittifanaatikkoja, jotka rakastavat öljykangastakin tuoksua ja sadepisaroita, käykääpä katsastamassa netissä www.outdoorandcountry.co.uk. Varsinkin alennusmyynneistä (joulun ja kesän jälkeen) saa poskettoman halvalla laatuvaatteita. Palvelu on erinomaista ja paketti Suomessa yleensä noin viikon kuluttua tilauksesta.