Tunnistan vaaran merkit. Näin se aina menee. Ensin joku asia hiipii puheisiin vaivihkaa. "Ajattele, jos..." "Mieti, mitä voisi..." Sitten asia alkaa pyöriä vaivihkaa ajatuksissa yhä useammin ja siitä muistuttaviin asioihin törmää kuin vahingossa lehtien kuvissa, kaupoissa, tarinoissa - mitä merkillisimmissä yhteyksissä. Vaikka järki sanoo, ettei missään nimessä, huutaa sielu asian perään eikä anna rauhaa. Lopulta ajatus vaanii mielessä miltei maanisesti kunnes järki lopulta nostaa kädet ylös ja antaa periksi. Ajatus muuttuu käytännön toteutukseen.
Jossain ajatuksen ja käytännön välimaastossa liikumme tällä hetkellä. Maatilan myötä meille tuli erinäinen määrä rakennuksia, joille pitäisi jotain tehdä. Samaan aikaan olemme haaveilleet tukikohdasta Pakaan tiluksille. Paikasta, jossa voisi pitää tilan konttoria ja huilata pitkien päivien aikana. Toisaalta paikasta, jonne voisimme itse hiipiä rentoutumaan: puusaunasta, "kesämökistä" joka kuitenkaan ei ole mökki. Paikasta, jossa voisimme viettää perheittemme kanssa joulua ja muita juhlia, paikasta jonne voisimme majoittaa vieraitamme.
Kun Ari ensimmäisen kerran sanoi ääneen ajatuksen Wanhan Kuivurin remontoimisesta, oli vaistomainen reaktioni "ei missään nimessä". Ei yhtäkään rakennusprojektia, ei yhtäkään ylimääräistä hommaa, työtä tai näpertelyä. Ei, ei ja ei. Rakennus sinänsä on täynnä mahdollisuuksia, ja olen joskus miettinytkin että korjaamalla siitä saisi makean luukun. Mutta työn määrä, jonka se vaatii, on ihan poskettoman suuri.
Vanhaa kuivuria ei ole käytetty vuosikymmeniin, se on täynnä siiloja, täynnä romua ja roskaa. Siinä ei ole kuin tiiliseinät, ei eristyksiä, ei viemäreitä tai vettä - ei mitään. Ikkunat ovat vuosien saatossa rikkoutuneet ja puut ja heinät vallanneet sen pihan.
Toisaalta rakennus on tukevasti pystyssä, sen katto on ehjä ja oletettavasti perusasiat kunnossa. Se on rakennettu ehkä arviolta joskus 1920-luvulla kauniista punatiilestä, ja vuosien varrella sitä on varmaan jonkun verran korjailtu.
Ja tässä sitä nyt ollaan. Tänään kävimme kuvaamassa paikkaa, ja herättelemässä ajatusta "mitä jos...?". Mitä jos rakentaisimme tilan konttorin, vierastalon, oman "saunamökin"? Olemmeko taas valmiita pistämään itsemme likoon ja tekemääni lisää töitä? Kaivamaan jostain esiin ne eurot jotka rakennusprojekti nielee? Edessä olisi vuosien työ, sillä ensin vuorossa olisi valtava purku-urakka, ja sen jälkeen vielä suurempi rakennusprojekti.
Selaan sisustuslehtiä ja visioin brittityylisestä perheemme vapaa-ajan paikasta. Kaunista vanhaa punatiiltä, tummia sävyjä, tummaa puuta ja isoja terasseja, joille aukeavat isot lasiovet. Valtava takka, jonka loimussa voi nauttia hyvästä punaviinistä kirjan kera antiikkinahkaisessa nojatuolissa istuen. Pitkä pöytä, jonka ääreen mahtuvat kaikki rakkaat läheiset viettämään hauskoja hetkiä hyvän ruuan ja hauskan seuran kera.
Järki on tainnut jo antaa periksi.
Jossain ajatuksen ja käytännön välimaastossa liikumme tällä hetkellä. Maatilan myötä meille tuli erinäinen määrä rakennuksia, joille pitäisi jotain tehdä. Samaan aikaan olemme haaveilleet tukikohdasta Pakaan tiluksille. Paikasta, jossa voisi pitää tilan konttoria ja huilata pitkien päivien aikana. Toisaalta paikasta, jonne voisimme itse hiipiä rentoutumaan: puusaunasta, "kesämökistä" joka kuitenkaan ei ole mökki. Paikasta, jossa voisimme viettää perheittemme kanssa joulua ja muita juhlia, paikasta jonne voisimme majoittaa vieraitamme.
Kun Ari ensimmäisen kerran sanoi ääneen ajatuksen Wanhan Kuivurin remontoimisesta, oli vaistomainen reaktioni "ei missään nimessä". Ei yhtäkään rakennusprojektia, ei yhtäkään ylimääräistä hommaa, työtä tai näpertelyä. Ei, ei ja ei. Rakennus sinänsä on täynnä mahdollisuuksia, ja olen joskus miettinytkin että korjaamalla siitä saisi makean luukun. Mutta työn määrä, jonka se vaatii, on ihan poskettoman suuri.
Vanhaa kuivuria ei ole käytetty vuosikymmeniin, se on täynnä siiloja, täynnä romua ja roskaa. Siinä ei ole kuin tiiliseinät, ei eristyksiä, ei viemäreitä tai vettä - ei mitään. Ikkunat ovat vuosien saatossa rikkoutuneet ja puut ja heinät vallanneet sen pihan.
Toisaalta rakennus on tukevasti pystyssä, sen katto on ehjä ja oletettavasti perusasiat kunnossa. Se on rakennettu ehkä arviolta joskus 1920-luvulla kauniista punatiilestä, ja vuosien varrella sitä on varmaan jonkun verran korjailtu.
Ja tässä sitä nyt ollaan. Tänään kävimme kuvaamassa paikkaa, ja herättelemässä ajatusta "mitä jos...?". Mitä jos rakentaisimme tilan konttorin, vierastalon, oman "saunamökin"? Olemmeko taas valmiita pistämään itsemme likoon ja tekemääni lisää töitä? Kaivamaan jostain esiin ne eurot jotka rakennusprojekti nielee? Edessä olisi vuosien työ, sillä ensin vuorossa olisi valtava purku-urakka, ja sen jälkeen vielä suurempi rakennusprojekti.
Selaan sisustuslehtiä ja visioin brittityylisestä perheemme vapaa-ajan paikasta. Kaunista vanhaa punatiiltä, tummia sävyjä, tummaa puuta ja isoja terasseja, joille aukeavat isot lasiovet. Valtava takka, jonka loimussa voi nauttia hyvästä punaviinistä kirjan kera antiikkinahkaisessa nojatuolissa istuen. Pitkä pöytä, jonka ääreen mahtuvat kaikki rakkaat läheiset viettämään hauskoja hetkiä hyvän ruuan ja hauskan seuran kera.
Järki on tainnut jo antaa periksi.
Mikä kysymys :o
VastaaPoistaFiilispohjalla tietysti - joko aloititte? :D
WAU!
VastaaPoistaRouvalle on kaadettu puut tork:in takaa ja sivuilta pois. Ovetkin muistin laittaa illalla kiinni. Mutta 50cm betoniseinään en reikiä tee ja koivo pysyy pystyssä!!!
VastaaPoista