Mikä on vaatekappale, jota ilman en tulisi toimeen? Vastaus on helppo: villasukat. Ne ovat jalassani aina, oli kesä tai talvi, yö tai päivä. Ne ovat jalassani kotona ja aivan varmasti ne ovat mukanani reissussa.
Erään kerran unohdin ne kotiin. Olin koirareissulla Latviassa, jossa oli satanut vettä niskaan kuin saavista koko päivän. Illalla tulimme hotelliin rättiväsyneinä, autonratissa istutun yön ja näyttelyssä vietetyn päivän jäljiltä. Koko päivän satoi niin paljon, että piilolinssit lähtivät silmistä ja ripsistä valui solkenaan vettä niin ettei eteensä nähnyt. Olin aivan läpimärkä ja mielettömän väsynyt. Matkalla hotelliin hahmottelin ajatusta ihanasta lämpimästä suihkusta ja villasukista, jonka jälkeen sukeltaisin lämpimien lakanoiden väliin ja kuorsaisin aamuun asti. Mutta toisin kävi. Suihkusta ei tullut lämmintä vettä, lakanatkin olivat kosteat, huone jääkylmä ja villasukkani olivat unohtuneet kotiin. Uskokaa tai älkää, mutta se oli elämäni pisin yö.
Minulla on laatikollinen villasukkia, ja tässä päivänä muutamana menin penkomaan taas paria jalkojeni lämmikkeeksi. Lempivillasukkiani ei jostain syystä löytynyt, mutta käteen osui kuvassa oleva pari. Pari, jonka eteen vuodatin Tietävälän koulun 5. luokalla verta, hikeä ja kyyneliä - pääasiassa niitä kyyneliä.
En tiedä mikä kirjoittamaton sääntö on, että jokaisen tytön kuuluu elämänsä aikana kutoa villasukat. Näitä sitten jouduin minäkin väsäämään koulun käsityötunnilla. Jumatsukka - villasukkien kutominen ei todellakaan ollut meikäläisen hommaa! Koko syksyn niitä väänsin itku kurkussa, kotona ja koulussa. Aikaiseksi sain ehkä vajaan kymmenen senttiä epätasaista neuloksenomaista räpellystä, jonka äitini lopulta purki alkutekijöihinsä - ja kutoi sitten sukat loppuun, jotta sain käsityöstä numeron. En vieläkään tiedä eikö opettajani todellakaan huomannut, että ensimmäisen kymmensenttisen jälkeen neuloksessa "käsiala" muuttui radikaalisti vai eikö hän vain halunnut huomata sitä katseltuaan syksyn jatkunutta itkua ja hammastenkiristystä asian tiimoilta. Armollisesti seiskan taisin käsitöistä saada.
Sen jälkeen en ole villasukkia kutonut. Enkä kudo. Ja tämän voin ihan hyvällä syyllä vannoa, sillä sellaista päivää ei tule, että minä sukkia kutoisin. Mutta jokaikinen kerta kun nämä sukat kaivan laatikostani esille, ne tuovat mieleen muistot Tietävälän koulun käsityötunneilta. Kovin usein en näitä aarteitani jalkaan laita, sillä pelkään niiden kuluvan.Vuosien saatossa sukat ovat kulahtaneet kuosistaan, ne roikkuvat niin löysinä etteivät meinaa jalassa pysyä, niiden pinta on nukkaantunut ja nuhjaantunut. Sukat kuitenkin lämmittävät jaloissa mukavasti ja nyt, noin 25 vuoden jälkeen niiden tekemisestä, lämmittää mieltä myös muisto niiden tuskaisesta alkutaipaleesta.
P.S. Meidän piti neuloa sukkiin jokin kuvio. Olisin halunnut tehdä yksiväriset, mutta opettaja pakotti minut neulomaan jotain väriä ja kuviota. Mietin yhä edelleen, että kaikista mahdollisista väreistä ja kuvioista... miksi ihmeessä minä olen tehnyt punaiset ruudut keskelle sukkaa?
